Liikkumisen sietämätön keveys

Kolme seuraavaa kirjoitustani ovat jo aikaisemmin julkaistuja, mutta tilini Puheenvuoro-palvelussa suljettiin, koska käyttäjänimeni oli sääntöjenvastainen. Asia oli hieman epäselvä, mutta ei siitä sen enempää, olen esiintynyt omalla nimelläni nyt ainakin, jos en jo aikaisemmin. 

Katsoin Nuori Suomi ry:n ja Demoksen järjestämän tilaisuuden, jossa puhuttiin lasten ja nuorten liikkumisesta. Tilaisuus kantoi nimeä: "10 teesiä ja 100 lupausta -manifesti lasten ja nuorten liikkumisesta." Jo ennen kyseistä tilaisuutta ja sen esittäytymistä yle-areenassa, olin miettinyt lasten ja nuorten liikkumista tai liikkumattomuutta ihan omaksi huvikseni sekä koulutukseni yhteydessä.

Suurimmat kiinnostukseni kohteet ovat olleet juuri manifestissakin mainittu ympäristö liikkumiselle, mutta myös liikuntajärjestöt ja -seurat sekä vanhemmat osana liikuntakulttuuria.

Vapaa-ajalla kaupungilla liikkuessani kohtaan usein suuria määriä "hengaavia" lapsia ja nuoria. Näköhavainto herättää miettimään, että onko tämä vain stereotyyppinen sattumanvarainen ilmiö, vaiko säännöllinen samoja lapsia ja nuoria koskeva toistuva tapahtuma?

Ensimmäisenä herää kysymys, miksi? Miksi lapset ja nuoret istuvat kaupungilla jossain ostoskeskuksessa kaiken aikaa tai ainakin aina silloin, kun minä satun kulkemaan siitä ohi? Miksi he eivät tee jotain muuta? Miksi tuntuu, että kysyttäessä lapsilta ja nuorilta heidän harrastuksistaan, joka toinen vastaa: "ei mulla ole". Miksi vanhemmat antavat pahimmillaan alle kouluikäisten pyöriä ostoskeskuksissa ja hengata kaupungilla? Vastauksen hankkiminen näihin kysymyksiin on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin niiden esittäminen.

Tässä kuitenkin paria arvelua tai arvailua:

1) Ympäristö, josta manifestissakin puhuttiin, joko antaa mahdollisuuden liikkua, vähentää mahdollisuutta tai kärjistetysti sanottuna, poistaa sen kokonaan. Lapsille ja nuorille tyypilliset ympäristöt kuten kaupunki, koulu tai koti, eivät tarjoa nykyään tarpeeksi mahdollisuuksia liikkumiselle. Kyynisesti voisi tietysti sanoa, että: "Kyllä joskus keksittiin tekemistä vaikka kävyistä ja kepeistä", mutta todellisuudessa monesti ympäristö on rakennettu enemmän liikkumattomuutta tukevaksi kuin liikkumista tukevaksi(Nuori Suomi 2011.)

Tietysti maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa voi olla luontoliikuntaa suosivia liikuntaympäristöjä, mutta yleisesti ottaen saa kuulla, että missään ei ole tarpeeksi aktiviteetteja ja mahdollisuuksia liikkua. On siis mielestäni varsin sopivaa sanoa, että ei ole lapsen tehtävä sopeutua liikkumismahdollisuuksiin, vaan liikkumismahdollisuuksien tehtävä on sopeutua lasten tarpeisiin. Arkipäiväisistä paikoista ja ympäristöistä pitäisi siis suunnitella paljon "liikuttavampia". Myös opettajien ja muiden toimijoiden tehtävänä pitäisi olla se, että kaiken aikaa yritetään saada lapset liikkumaan heille mieleisillä tavoilla. Ei varmaan tarvitsisi erikseen mainita, että kaksi tuntia koululiikuntaa ei riitä viikossa liikkumistarpeen täyttämiseen. 

2) Vanhemmat osana yhteiskuntaa, eivät joko pysty tai halua ottaa osaa lasten ja nuorten liikkumiseen ja tekemisiin. Monet vanhemmat eivät kasvata lapsia ymmärtämään syitä ja seurauksia tekemiselle, eivätkä anna minkäänlaisia rajoja lapsille (tästä voi tietty minua arvostella, koska en itse ole kasvattanut vielä lapsia, mutta kriitikon tai arvioijan ei tarvitse olla itsekään täydellinen) Joka tapauksessa vanhemmat hukkuvat nykyisen yhteiskunnan työelämään ja kiireeseen, eivätkä usein huomaa tai kerkeä huomioida lastensa menoa. Olisi kuitenkin mielestäni kohtullista sanoa 6-vuotiaalle lapselle, että hän ei saa mennä yksin tai kavereiden kanssa pyörimään ostoskeskukseen, jos sen lapselle pystyy järkevästi perustelemaan (minkä ei pitäisi olla vaikeaa).

Löytyy tietysti myös vanhempia, jotka ottavat osaa lastensa liikkumiseen ja vievät heitä paikkaan A, tuovat heitä paikkaan B. Sekään ei mielestäni kuitenkaan ole ehkä viisasta, koska jos lapsella on mahdollisuus liikkua jollain muulla kuin autolla harrastuksiin, niin jos hän oikeasti haluaa harrastaa sitä harrastusta hän myös tekee sen ilman autoa (tottakai tietyt etäisyydet Suomen mittakaavassa pakottavat auton käyttöön).

Olen sitä mieltä, että vanhempien tulee viedä lapsia pienestä pitäen johonkin harrastukseen, sen ei tarvitse olla pelkkää liikuntaa, mutta vanhempien sekä koulun vanhempien ohella tulisi tarjota ainakin mahdollisuus kiinnostua johonkin harrastukseen. Harrastukseen voi kulkea sitten myöhemmin pyörällä tai parhaaksi näkemällään tavalla. Pahinta mitä vanhemmat voivat tehdä, on liikkumisen kieltäminen lapselta, koska liikkumisesta voi aiheuttua kaikenlaista pahaa lapselle. Ylisuojeleminen on hyvinkin yleistä, asiasta puhuttiin myös manifestin yhteydessä nimellä Curling-vanhemmat eli vanhemmat, jotka lakaisevat kaikki esteet ja vaarat lapsen tieltä. Omasta mielestäni positiiviset puolet liikunnassa ja liikkumisessa ylittävät negatiiviset puolet. Kotonakin voi kaatua rappusissa, ulos vaan kiipeilemään puihin!

Lopuksi:

Ympäristön ja vanhempien sekä yhteiskunnan estelyistä huolimatta jotkut lapset ja nuoret ovat jaksaneet etsiä itselleen harrastuksen, joka mahdollistaa liikkumisen. Liikkumisen sietämätön keveys ostoskeskuksien rullaportailla, kaupungin teillä mopoautolla tai mopolla tai koulun hisseillä onkin vähän liian "mainstream". Esimerkiksi skeittaaminen, geokätköily ja moni muu hieman uudempi tapa liikkua, ovat syntyneet ehkä protestina tai sitten vain luonnollisena seurauksena siitä, kun yhteiskunta on yrittänyt rajoittaa tai laittaa kaiken liikkumisen ns. boxiin. Kaikkien yllätykseksi osa lapsista ja nuorista osaa ajatella laatikon ulkopuolelta asiaa, siitä pisteet heille!  

Tässä vasta pieni raapaisu oman pääni sisään, mutta yhdellä kirjoituskerralla alkaa oma loogisuus loppumaan, joten jos kirjoitan vielä pidemmän oksennuksen tähän blogipaperille niin siitä ei löydy tätäkään vertaa päätä saati sitten häntää.