Kendoilu, Kendojanari, Nuuskahuuli jne. rakkaalla lapsella on monta nimeä...

Pitkästä aikaa kirjoittelen, tärkeää asiaa ei tälläkään kertaa ole, mutta päätin silti ottaa esillä tällaisen asian kuin: urheilulajien välinen arvostus. Elämän "suuriin asioihin" tämä tuskin lukeutuu, mutta itse olen ainakin kyllästynyt suomalaiseen urheilukulttuuriin ja sen ilmapiiriin.

Tähänkään en pysty esittämään mitään tutkimustietoa, mutta median ja omien kokemusten pohjalta olen huomannut, että suomalainen urheilukulttuuri perustuu hyvinkin pitkälti kateuteen ja tottakai kilpailuun lajien välillä. 

Tähän löytyy syykin varmasti ja se on mitä todennäköisimmin raha ja perinteet sekä yleinen yhteiskunnan ilmapiiri. Monella lajinsa vannoutuneella harrastajalla, kannattajalla, valmentajalla tai muulla toimijalla on usein selvä näkemys siitä, että hänen lajinsa on se tärkein ja suurin urheilulaji Suomessa. Ja kun on tarve kilpailla sponsorirahoista, valtiontuesta ja jäsenmaksuista niin se ei aina johda hyvään lopputulokseen edes kilpailuun perustuvassa järjestelmässä kuten urheilussa.

Ensinnäkin koulujen ja urheiluseurojen yhteistyötä ollaan ryhdytty painottamaan, niin seuroissa kuin kouluissa. Asiahan on kuitenkin niin, että eri lajiliitot käyvät esittelemässä oman lajinsa ja puhuvat siihen sävyyn, että heidän lajinsa on tottakai tärkeä ellei tärkein. Yhteistyö-sana kuitenkin käsittää minun mielestäni myös sen, että koulut saavat jotain vastineeksi siitä, että liitot yrittävät kalastella jo niinkin nuoria lapsia haaveihinsa kuin 6-7 v. Asiantuntijuutta itse lajin sisällöistä tottakai saadaan, mutta koulun liikunnanopetus ei perustu samoihin tavoitteisiin kuin kilpaurheilun tavoitteet ovat. Tottakai koulussa pyritään saamaan lapset kiinnostumaan eri lajeista, mutta itse opetus ei enää perustukaan uusimpien käsitysten mukaan lajien sisältöihin vaan motorisen monipuolisuuden kehittämiseen eri tavoin. Tämä ei tietystikään sulje täysin pois lajeja, mutta itse oppitunti on muuttumassa enemmän siihen, että koululaiset saavat omaa tasoansa kehittäviä liikkeitä ja liikkumisen ydinasioita harjoiteltavakseen. Eli ristiriitoja koulun ja urheilun välillä on jo ainakin kaksi: arvomaailma ja tavoitteet.

Tästä pääsenkin toiseen ongelmaan, mikä näkyy enemmän seuratoiminnassa. Vaikkakin kouluihin panostetaan, niin monet seurat ovat viisaudessaan onneksi tajunneet ainakin kokeilla yleisseuran perustamista. Yleisseuran sisällähän lajit ovat saman seuran alaisuudessa, mikä mielestäni on hyvä asia, koska se luo mahdollisuuksia yhteisiin harjoituksiin ja tietämyksen jakamiseen, mikä toivottavasti johtaa -> monipuolisuuteen. Tämä sopii paremmin ainakin minun ajatusmaailmaani lasten ja nuorten kohdalla kuin taitojen kalastelu ja kilpailun tuominen yhä enemmän koulun sisälle. 

Todellisuudessa yleisseurat eivät kuitenkaan ole kovinkaan tyypillisiä enää Suomessa, vaan jääkiekkoa pelaa joku seura, jalkapalloa toinen ja salibandyä kolmas samassa kaupungissa. Tämä ja aikaisemmin mainitsemani perinteet sekä yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ovat mielestäni olleet jo kohtuullisen pitkän aikaa syynä siihen, että lajit ja lajien toimijat käyvät Suomessa ainakin taustalla tappelua, väittelyä ja nimittelyä.

Nimityksistä ehkä hauskin minkä olen kuullut, (tai siis silloin, kun se ensimmäisiä kertaa tuli oli ehkä hauskakin) on muotisana: kendoilija tai kendojanari, joka tarkoittaa jääkiekkoilijaa. Muut urheilulajit ovat ehkä kateudessaan tai ylpeydessään ryhtyneet yhteiseen pilkkaamiseen, joka ei sinänsä johda oikeastaan kuin halveksuntaan jääkiekkoilijoiden puolelta. Itse montaa lajia harrastaneena olen katsonut asiaa sekä sisältä- että ulkoapäin. On kummallista mielestäni, että samalla kun jääkiekkoilijoita pilkataan juuri heidän yleispiirteidensä vuoksi, niin jalkapalloilijat ja salibandypelaajat sekä monet muutkin harrastajat ovat omaksuneet samanlaisia piirteitä.

Esim. nuuskankäyttö ja pukeutuminen sekä hiustyyli ja monet muut asiat. Asiat, jotka näkyvät ulospäin ja toiminnassa ovat tulleet niin jalkapalloon, salibandyyn kuin urheiluun yleensä. (tottakai tässä on kärjistystä, mutta joukkueurheilun piirissä etenkin huomattavissa)

On myös toinen muoto johon olen törmännyt ja se on lajien halventaminen tai aliarvostaminen. Itsekin olen siihen sortunut joskus, koska en ole esimerkiksi pitänyt kaikkia pesäpalloilijoita urheillisuuden perusteella urheilijoina. Tämä vain siksi, että käsite urheilija on niin hankala määritellä, mutta itselleni siihen lukeutuu muutakin kuin se, että on olemassa lyöjäjokereita, jotka painavat lähemmäs 120-130kg ja he käyvät lyömässä pari hyvää lyöntiä, mutta eivät oikeastaan tee muuta pelin aikana... Silloin voidaan miettiä, että onko se urheilua? Sama juttu tietysti ammunnalla ja muulla, niitä voidaan pohtia joku toinen kerta. Usein kuitenkin kuulee tässä vaiheessa kommentin "mene itse tekemään perässä" tai "ammu itse 10 viisi kertaa putkeen paineen alla". Enkä tietenkään halua pilata sitä onnistumisen kokemusta, mikä siitä onnistuneesta läpilyönnistä tulee, mutta vaikka en sitä pysty tekemään, niin luen monen amatöörinkin enemmän urheilijaksi kuin tietyt urheilijat. 

Lopuksi yritän koota tämän oksennuksen niin, että sen ymmärtäisi edes jotenkin. On nimittäin väärin myös minulta itseltäni pilkata ammuntaa, autourheilua tai raviurheilua saati sitten pesäpalloa. Olen kuitenkin kasvanut Suomessa ja pikkuisen myös omasta kriittisyydestäni huolimatta saanut ympäristöstä vaikutteita. Perinteet ja alueelliset erot ovat suuret Suomessa puhutaan sitten urheilusta tai mistä vaan, mutta pidän itse tärkeänä sitä, että lajien väliset tyhmät lapsellisuudet pyritään lopettamaan ja siirrytään siihen aikakauteen, missä lajit voivat tehdä enemmän yhteistyötä. Enkä tarkoita vain yleisseuroja, vaan myös erillisiä seuroja ja yksittäisiä urheilijoita.

Yhteiskunnan ilmapiiri on, että jääkiekko on saanut "arvostuksensa" väärin perustein ja luo kaikille meille vääristyneen arvomaailman lajin lieveilmiöiden ja lajin sisällä tapahtuvien epäurhelijamaisten tekojen takia. Tätä tapahtuu kuitenkin muuallakin ja muissakin lajeissa, mutta median valta on tässäkin suhteessa johtanut siihen, että esimerkiksi jääkiekko on saanut monet aikuiset ja vanhemmat jopa vihaamaan jääkiekkoa! Viha ja syyttäminenhän ovat juuri oikeat tavat suhtautua asioihin?

Mikä hauskinta nämä samat asiat näkyvät mielestäni jossain määrin myös yhteiskunnassamme yleensä. Kateus, läheisen arvostamisen puute, viha, syyttäminen ja katkeruus? Näillä eväillä ei voida mennä pitkälle... Suuren joukon on ns. aikuistuttava, jotta päästäisiin eteenpäin yhteisönä. 

Kuten aina niin sanon nytkin, että tässäkään kirjoituksessa en ole esittänyt mitään universaaleja totuuksia, vain näkemyksiä ja mielipiteitä. Niitä saa vapaasti kommentoida, jos sen pystyy kohteliaasti perustelemaan.